Tähän asti olen pitänyt reissuistani lähinnä vihkopohjaisia matkapäiväkirjoja. Ajattelin nyt sit ensimmäistä kertaa avata tehtyjä reissuja myös täällä netin puolella. Reissaaminen on ollut harrasteenani vasta muutamia vuosia, mutta vuoteen niitä on mahtunut suurinpiirtein kuusi ja välillä vielä lapinvaellus kotimaassa päälle. Oli vaikeuksia päättää, minkä reissun valitsisin aloitukseen. Moni reissu tarinoineen on kertomisen arvoinen. Keski-Aasian reissun valitsin ehkä siksi, että missään muualla en ole törmännyt yhtä huonoon tuuriin. Uzbekistanissa itsekseni viettämä viikko sujui todella loistavasti, mutta liittyessäni Tashkentissa loppureissulle osallistuvaan muuhun tiimiin aloitin samalla todellisten surkeiden sattumusten sarjan. Mut ei hypätä asioiden edelle. Aloitetaan alusta... 18.huhtikuuta lensin ensin lennolla TK1764 Helsingistä Istanbuliin. Lento lähti klo 19.15 ja oli perillä klo 22.40. Istanbulissa vaihdoin konetta. Lento TK368 lähti klo23. 55 ja oli perillä Tashkentissa keskiviikkoaamuna klo 06.15 paikallisaikaa. Suomessa kello oli vasta 04.15. En ollut juurikaan silmiäni ummistanut lennoilla, joten olin perille saavuttaessa varsin väsynyt. Maahansaapuminen ei ollut mitenkään simppeliä. Jouduin täyttämään useampia kaavakkeita. Jonot olivat pitkiä ja useimmilla matkustajilla oli aivan käsittämättömiä määriä tavaraa mukanaan. Ilmeisesti ihmiset (kauppiaat) kävivät tekemässä Istanbulissa hankintoja ja osuin yhdelle tällaiselle paluulennolle. Lennolla oli myös muita turisteja, joilla näkyi olevan paikallisopas vastaanottamassa ja jeesaamassa maahantulomuodollisuuksissa. Sellaiset pari tuntia siihen meni, että sain leiman passiin ja matkatavarat mukaani. Itse maahansaapuminen maksoi 60 USD. Oli hyvä fiilis, selvisin itse. Mut sit oli toinen ongelma, sitä paikallisopasta ei näkynyt edelleenkään missään ja kentältä pitäisi eteenpäin. Odottelin kärsivällisesti ja tuumin, että varovaisen arvion mukaan reilun parin tunnin päästä voisin soittaa Suomen agentille ja pyytää tekemään asialle jotain. No, ei tarvinnut odottaa niin pitkään, kun kenttävirkailijat kiinnostuivat siitä, miksi yhä istuskelen kentällä 😬 Selitin tilanteen ja annoin paikallisagentin numeron yhdelle virkailijoista. Virkailija soitti paikallisagentille ja tämän jälkeen ei kestänyt pitkään, kun paikalle juoksi mieshenkilö (voisi melkein sanoa taikasauvan iskusta) pyydellen anteeksi ja selitellen, ettei häntä oltu päästetty kentälle. Olin niin väsynyt, että olin vain tyytyväinen, että pääsisin hotellille lepäämään. Vaikken sitä kiistä, että hiukan takaraivossa ärsytti. Otin pikaisen suihkun. Kello oli päälle aamuysin ja olimme sopineet, että yhdeltätoista aloittaisimme kaupunkikierroksen. Heittäydyin höyhensaarille ajatellen, että ottaisin kunnon torkut ennen liikenteeseen lähtöä. Pitkään en ehtinyt vuoteessa kelliä, kun ovelta kuului vieno koputus. Raahauduin ovelle katsomaan, palaako talo vai kuulenko vain omiani. Yllätykseni oli suuri, kun oven takana seisoi kohtuullisen sievä neito, jolla oli mukanaan hedelmäkori ja viinipullo. Neito esittäytyi paikallisagentin myyntipäälliköksi, joka halusi hyvittää toimiston kämmin kentällä tuomalla minulle vähän palanpainiketta. Neito tarjoutui avaamaan pullon ja kaatamaan lasilliset viiniä. Pidätte varmaan typeryksenä, mutta olin ihan oikeasti väsynyt ja kiitin neitoa ja pyysin häntä vain jättämään tavarat pöydälle ja 😩 poistumaan. Sit vilkaisin kelloa ja totesin, ettei tässä kyllä enää kerkeä nukkumaankaan, mut ei siinä olisi ollut viinilasillesellekaan aikaa. Hieman ennen yhtätoista olin sitten hotellin respan edessä odottamassa opastani, Akmalia. Tashkentissa (kivikaupunki) oli maanjäristys vuonna 1966, joka tuhosi suurimman osan kaupunkia. Tämän tapauksen muistolle rakennettu patsas oli ensimmäinen vierailukohteemme. Toinen kohde oli yli tuhat vuotta sitten eläneen Pyhän Lukontekijän (Saint Abu Bakr Kaffal Shashil) mausoleumi. Siviiliammatiltaan hän oli lukkoseppä, mutta nykypäivän uzbekit muistavat hänet kielitaitoisena runoilijana ja usean islamin lakeja tulkitsevien kirjojen tekijänä. Huomasin mausoleleumissa, että hiukan alle parikymppinen neito tarkkaili meitä ja poistuessamme sieltä hän riensi peräämme. Tytön isä oli myös mausoleumin ulkopuolella ja pyydettyään tältä oletettavasti luvan, tuli hän luoksemme ja pyysi saada vaihtaa kanssamme muutaman sanan. Tyttö kertoi opiskelevansa oppaan ammattia ja halusi harjoitella englanninkielisiä lauseita turistin kanssa. Tytön isä heilautti auton avaimia ja ilmaisi siten poistuvansa. Vaihdoimme varsin simppeleitä lauseita säästä ja kuulumisista. Kielitreenit saivat kuitenkin päätöksensä, kun tytön äiti kipitti paikalle ja halusi tietää, mistä on kysymys. Akmal selitti naiselle jotain uzbekiksi. Nainen ripitti tytärtä ja nappasi käsivarresta ja vei mukanaan. Kysyin Akmalilta, mikä ongelma oli ja tämä kertoi, että Uzbekistanissa tyttären kunnia on perheelle iso asia. Okei... isälle juttutuokio oli ok, ja äidille ei, no ei turistin tarvi kaikkea ymmärtää 🤔 Seuraavaksi suuntasimme Khast Imaamin aukiolle, jossa säilytettiin muunmuassa maailman vanhimpana pidettyä Kalifi Uthmanin koraania. Itse Kalifi surmattiin kapinan aikana hänen lukiessaan koraania, jolloin myös se tahriutui vereen. Aukiolla sijaitsi myös entinen Barak Khanin koraanikoulu, joka on nykyisin toimii lähinnä matkamuistomyymälöiden keskuksena. Siellä kävin vaihtamassa myös paikallista valuutta, Uzbekistanin someja. Yhdellä eurolla sai noin 12500 somia 🤑 ja ostin paikallisen tubeteika-päähineen 10000 somonilla ja 5llä USD:llä. Sitten kävimme pyörähtämässä Keski-Aasian suurimmassa basaarissa, Chorsu. Sieltä jatkoimme 1977 valmistuneelle metrolle. Metro asemineen olisi ollut varsin kuvauksellinen, mutta siellä valokuvien ottaminen oli kielletty ☹️ Metrolla teimme kolme vaihtoa päästäksemme Amir Timurin (tunnetaan paremmin nimellä Timur Lenk) aukiolle. Tässä vaiheessa oli nestehukkakin päässyt yllättämään ja pyysin Akmalia etsimään meille paikallista pienpanimo-olutta. Aivan lähellä olikin Gunnarssonin panimoravintola, jossa pääsin maistamaan Gunnarsson Zwergiä, 4.5% kellariolutta. Taas jaksoi 2 Tashkentin taidemuseossa ja vierailla Vapauden Aukiolla. Illallista söimme Pilgrim-ravintolassa. Tämän jälkeen olin aika valmis palaamaan hotellille ja nukkumaan univelkaani pois. Tiesin, että aamulla oli taas aikainen ylösnousu, kun tarkoituksena oli lentää Tashkentista Urgenchiin aamulennolla. Viideltä olisi oltava jo aamiaisella. Hiukan hämmästelin, kun Akmal ilmoitti, että riittäisi, kun lähdettäisiin kohti lentokenttää vasta seitsemän jälkeen. En alkanut väittelemään, vaan painelin unten maille. Mainittakoon vielä, että Uzbekistanissa yksin matkustavana minun tuli jokaisesta yöpymispaikastani saada todistus majoittumisestani päivämäärineen, virkailijan allekirjoituksella ja leimalla. Maasta poistuessani minun tuli esittää jokaisesta yöstä saadut blanketit rajaviranomaiselle,joka sitten vertaili päivämääriä viisumiini ja maahantuloilmoituksessa kirjaamiini tietoihin. 20.huhtikuuta 2017,torstai Olin varmuuden vuoksi jo heti kuuden aikaan aulassa odottelemassa Akmalia, koska olin melko varma, että alkuperäisohjelman mukaan lähdön piti olla silloin. Akmal tuli vasta seitsemältä, kuten oli sanonut ja suuntasimme kohti lentokenttää. Ajon aikana Akmalin tutkiessa lentolippuja, hän tajusi, että todella olimme myöhässä. Kävimme kuitenkin kääntymässä kentällä ja Akmal sisällä neuvottelemassa, mutta peli oli lennon suhteen pelattu, lento Urgenchiin olisi mahdollista aikaisintaan iltapäivällä. En voi sanoa, että minua varsinaisesti olisi harmittanut, sillä Tashkent oli aika mielenkiintoinen kaupunkina. Akmalin ongelma lähinnä oli, että hänellä ei ollut enää suunniteltua ohjelmaa ja hän ehdottikin, että menisimme aamukahville Karhuun tekemään toimintasuunnitelmaa. Karhussa (Black Bear Kofi) oli oppaan mukaan Tashkentin parasta kahvia. Olihan se hienoa, kun yhdellä turistilla on käytössään oma autonkuljettaja ja opas. Kuljettaja oli karskin oloinen, lihaksikas ja hiukan habitukseltaan olisi voinut olla katutappelija, mutta kuitenkin ihmisenä hän vaikutti miellyttävälle leppoisalle nallekarhulle. Kuljettajan nimi oli Mikhail ja taisi olla venäläistaustainen, ellen aivan väärin muista. Akmal oli taas sellainen sliipattu kaveri, todella puhelias ja joka päivä eri puku yllään. Kaveri, jolta en välttämättä olisi ostanut käytettyä autoa 🤣 Akmal tarjosi blinit, teetä ja juustokakkua. Niitä mutustellessani havaitsin, että kahvilan edusta alkoi täyttyä vanhuksista. Kysyin Akmalilta, mistä on kysymys ja tämä kertoi, että Karhussa valmistetaan joka päivä leipää ja noin kello kahdeksan he jakavat sitä vanhuksille ilmaiseksi. Sain itsekin kunnian osallistua leivänjakotilaisuuteen 😊 Karhun jälkeen ajatuksena oli vierailla Tashkentin roomalaiskatolisella kirkolla (Sacred Heart Catholic Cathedral). Mutta se oli suljettu ja aukeaisi vasta reilun tunnin päästä. Emme jääneet odottelemaan. Seuraavaksi vierailimme junamuseossa. Ja täältä menimme Saint-Uspensky Soboriin eli Tashkentin suurimpaan ortodoksiseen kirkkoon. Siellä oli menossa pääsiäisjumalanpalvelus ja sanoisin, että sen näkeminen/kokeminen oli oppaalleni Akmalillekin jotain uutta. Hän oli jopa aika vaikuttuneen oloinen ja seurasi kiinnostuneen oloisena messua. Seuraavaksi kävimme Uzbekistanin historian museossa ja maan ensimmäisen presidentin, Islam Karomovin, rakennuttamalla monumentilla Uzbekistanin itsenäisyyden puolesta taistelleiden ja kuolleiden kunniaksi. Monumentin läheisyydessä sijaitsi myös Tashkentin TV-torni. Sitten olikin aika käydä lounastamassa. Akmal kysyi, haluanko jotain maalle perinteistä ruokaa... En tarvinnut vaihtoehtoa, tietysti halusin 😀 Tarjolla oli plovia, liha-tai kasvisliemessä kypsytettyä riisiä, johon sai valita mieleisensä lihan (otin lammasta). Mukaan sai tomaatti/kurkku/sipuli/salaatti kupposen, mehua, jogurtin ja leipää. Ruoka lienee tunnetumpi nimellä pilahvi 😁 Akmalin mukaan lounaspaikkamme on suosittu myös häidenpitopaikkana. Ruoka kaikkineen oli maittavaa 😋 Tämän jälkeen Akmalilla ei oikeastaan ollut enää ideoita minne mennä, joten hän ehdotti, että kävisimme oluella paikallisella klubilla. Paikka oli Steam: klubi, jonka kaltaista ei vielä kymmenkuntavuotta sitten olisi voinut kuvitellakaan olevan Uzbekistanissa, kuten Akmal asian ilmaisi. Punk-henkinen Steam klubi oli juuri tehnyt sopimuksen irlantilainen whiskitislaamo Jamesonin kanssa ja tapausta julistettiin muunmuassa valokuvaamalla tarjoilijattaria poseeraamassa limusiinin kera. Meillä oli oma tarjoilijatar, Dana, joka oli kaiketi Akmalin tuttu. Akmal järjesti maistiaistarjottimen oluita, joista sain sitten valita, mitä haluan. Valintani oli tummaa lageria, jonka merkki ei jäänyt päähäni, joka tapauksessa paikallista olut oli. Valuuttaa minulla ei tänään kulunut yhtään. Akmal maksoi kaiken hyvityksenä myöhästymisestä aamukoneesta. Itse näin asian niin, että sain vahingon vuoksi nähdä ja kokea sellaista, mitä turisteille ei yleensä näytetä. Hyvä päivä 😎 Sit lähdettiinkin jo lentokentän suuntaan. Kello 15 oli boarding ja siitä puolen tunnin päästä noustiin jo yläilmoihin kohti Urgenchia 😺