Uusi vuosi, uudet tuulet. Ei se mun sydän niin säpäleinä ole kuin kuvittelin. Tokihan se olisi aivan upeeta, jos elämääni olisi muusa innoittamassa, mutta... sillä mennään mitä elämä suo. Toki yritän pitää tuntosarvet valppaana ja katsella enemmän ympärilleni.

Sydämeni lauloi henkilölle, jolle yritin parhaani mukaan välittää tunteitani aina, kun oli mahdollisuus. Jokainen yritys vei piirun verran pakkaselle. Vasta helmikuussa lopullisesti tajusin, ettei mun oikeasti enää kannata yrittää, koska kylmyyden aste on jo niin kova, että se hyytää sydämeni. Tämän ihmisen suhteen en enää elättele toiveita, mutta ehkä jonkun muun...

Mikään tinder ei kyllä mun tapauksessa ole mikään ratkaisu. Mä oon enemmän sellainen, et haluun tutustua ihmiseen ihan livenä ja katsoa kuinka kemiat ja jutut kohtaavat. Joku vuosi sitten mä edes osannut puhua naisille, enkä välttämättä vieläkään. Tai ainakin itsellä on fiilis, että jokin lukko estää tai jumittaa, kun tulee hetki, että pitäis saada suu auki. 

Kultaisesta pantterin päästä kaulallani en sittenkään luopunut, vaikka joulukuussa niin päätin tehdä... Uudenvuoden korvilla koronakaranteenissa sain ajatuksen, että kantaisin niin kultaketjua ja buddhamunkin kaulaani solmimaa keltaista narua rinnakkain. Yhdessä ne symboloivat elämässäni balanssia: vauraus versus köyhyys, hyvyys versus pahuus, levollinen versus levoton, jin versus jang.

Kauan odottamani risteily olisi sitten ollut 29. toukokuuta. Vain reitti oli muuttunut alkuperäisestä. Nyt jäisi Skara Brae väliin ja käytäisiin Shetlannin saarilla. Fär-saaret olivat edelleen ohjelmassa, mutta Islannin sijaan seilattaisiinkin Huippuvuorille Jan Mayenin saaren kautta. Uusi reitti oli enemmän mieleeni, vaikka Orkney-saarilla sijaitsevan Skara Braen poisjääminen harmittikin. Lähdinkin reissuun toiveikkaana. Tosin ensimmäisen tumman varjon reissun ylle loi yritykseni tehdä lähtöselvitystä automaatilla. Masiina ilmoitti vain, että lipuissa on jotain häikkää ja minun tulee pyytää apua joltain lentokentän virkailijalta. No, etsiydyin lentoyhtiön luukulle, jonka lennolle olin lähdössä. Esitin ongelmani neidolle (Tuuli), joka sitten alkoi selvittämään, mistä oli kyse. Hänkään ei saanut lippuja tulostettua automaattisesti ja soitti sitten suoraan lentoyhtiölle kysyäkseen, mistä kiikasti. Puhelun aikana neito pääsi kiinni varaustietoihini ja sai minut selvitettyä lennolleni. Saatuani lentoliput huomasin, että istumapaikkani oli muuttunut alkuperäisestä. En kuitenkaan pitänyt sitä tässä vaiheessa mitenkään merkittävänä seikkana. Virkailijaneidolle haluan kuitenkin antaa suuret kiitokset kaikesta ylimääräisestä vaivannäöstä, jonka hän teki saadakseen lippuni jälleen voimaan. 

Lentoni Boeing 737lla Amsterdamin Schipholiin lähti seitsemältä.  Schipholiin saavuin klo 08.35 ja sieltä siirryin suoraan sujuvasti uudelle lähtöportille odottamaan  jatkolentoa. Siirtymä Amsterdamista Aberdeeniin tapahtui pienemmällä Embraer 195lla. Lennoilla ei mitään erityisempää sattunut ja perillä olin kello kymmenen paikallista aikaa.

Mut sitten jonottelin passintarkastukseen. Katselin siinä, kuinka jono eteni. Jotkut pääsivät todella fluentisti läpi ja joitakin tentattiin hieman enemmän. Kahden henkilön kuulin olevan hyppäämässä laivaan, arvelin, että heidän päämääränsä olisi sama kuin minulla. Oma vuoroni tuli. Virkailija katsoi passiani. Jäi plaraamaan sivuja ja kysyi sitten, miksi olen saapunut Iso-Britanniaan. Kerroin olevani aikeissa hypätä tutkimusaluksella. Mies katsoi minua, näytti jonkin käsimerkin, ojensi passini takaisin ja näytti, että voin mennä. En kuitenkaan ehtinyt edetä kymmentäkään metriä, kun jokin agentinnäköinen pukuherra viittasi minut sivuun luokseen ja ilmaisi haluavansa saada tarkastella passiani. Annoin sen hänelle. Mies katseli huomattavasti intensiivisemmällä otteella dokumenttiani kuin varsinainen rajavartija. Kävimme seuraavan tyyppisen keskustelun. 

Agentti: Olet käynyt Sudanissa. Minkä vuoksi? 🧐

Minä: Katsomassa pyramideja 🙃

A: Olet käynyt myös Djipoutissa. Miksi? 🧐

M: Se nyt sattui olemaan sopivasti vieressä 😐

A: Eli miksi olit siellä? 🧐

M: En todellakaan tiedä, siellä ei ollut mitään mielenkiintoista nähtävää 😁

A: Mistä syystä siis olitte siellä? 🧐

M: Tavoitteenani on käydä niin monessa maassa kuin mahdollista. Ei siinä sen kummempaa syytä ollut 🥺

A: Miksi siis olitte Sudanissa? 🧐

M:Pyramideja katsomassa 😇

A: Olitteko etelässä vai pohjoisessa? 🧐

M: Pohjoisessa, siellä pyramiditkin ovat 😛

A: Mikä sitten tuo teidät tänne Iso-Britanniaan? 🧐

M: Olen läpikulkumatkalla ja hyppäämässä tutkimusaluksen kyytiin tänään 😐

A: Merimies, siis. Merimiespassinne? 🧐

M: En ole merimies... 😶

A: Olette siis tutkija 🧐

M: En, menen matkustajan roolissa 😐

A: Mikä on määränpäänne? 🧐

Tässä vaiheessa meille tulikin kommunikaatio-ongelma, sillä agentti ei tahtonut ymmärtää käyttämiäni termejä Svalbard ja Spitzbergen, eikä edes suomalaisittain Huippuvuoretkaan kelvannut. Oletettavasti hän ei kuitenkaan halunnut vaikuttaa ignorantilta, vaan ojensi passini takaisin ja laski minut eteenpäin.

Seuraavaksi yritin saada tähtäimeen henkilöt, joiden olin myös kuullut olevan menossa laivalle. Löysinkin heidät ja heidän seurassaan oli kolmas henkilö, joka paljastui laivayhtiön edustajaksi. Muodollisten tervehdysten ja esittäytymisten jälkeen kuulin, että laivan lähdön kanssa oli ongelmia. Edustaja pyysi meidät mukaansa ja lupasi selittää tilanteen.

Meidät ajettiin hotellille, jossa meitä oli kaikkineen kolmisenkymmentä henkeä, joilla kaikilla oli sama kohtalo. Olimme matkanneet Aberdeeniin osallistuaksemme tutkimusaluksen retkueeseen Fär-saarten kautta Huippuvuorille. Alus nyt ei kuitenkaan ollut lähdössä. Se oli ollut lähes koko korona kauden telakalla ja miehistö lomautettuna. Aluksen toiminnan uudelleen henkiinherättäminen oli ollut mutkikkaampaa kuin oli odotettu ja aikataulut niin sanotusti kusivat. Meille järjestettiin kuitenkin hotellimajoitus ja seuraavalle päivälle paluulennot kotiin. Meitä vaikutti olevan eri puolilta maailmaa, vaikka isoin edustus olikin Ruotsista. Itse olin ainoa suomalainen.

Osa meistä lähti kiertelemään Aberdeenissä. Olin ollut täällä kertaalleen aikaisemmin, joten täysin vieras ei paikka minulle ollut. Edellisellä kerralla olin joutua hankaluuksiinkin. Silloin olin vierailemassa hautausmaalla Aberdeeniin keskustan tuntumassa. Siellä oli osin vanhoja hautoja, joista erään luona oli epämääräisen näköistä porukkaa niin dokaamassa kuin piikittämässä itseään. Minulla oli päälläni Bosnia-Herzegovinan lipulla varustettu t-paita. Joku niistä hampeista tunnisti sen ja alkoi hokea bosniaherzegovinaa hampaat irvessä. Miehellä oli kädessään pullo, jonka hän iski rikki hautakiveen. Hän kohotti kätensä osoittaen minua särjetyllä pullolla edelleen hokien Bosniaherzegovinaa ja lähti samalla tulemaan minua kohti särjetty pullo tanassa ja valmiina lyömään. Sillä hetkellä kirosin paitavalintaani. Onneksi hampin mukana ollut seurue oli valveutuneempi, he nappasivat toveristaan kiinni ja estivät häntä lähestymästä samalla kertoen tyypille, että en varmaan ole sieltä kotoisin, olen ehkä turistina käynyt siellä. Hamppi tuijotti hetken ja alkoi sitten nauraa sanoen "Bosnia-Herzogovina good". Samalla hän pudotti särjetyn pullon maahan, nosti pulloa pidelleen käden ylös näyttäen sormillaan OK-merkkiä ja toisti "Bosnia-Herzogovina good" ja kääntyi minusta pois päin. Tilanne ohi. 

Tämä ei ollut ainoa kerta Iso-Britanniassa, kun joku on halunnut tulla haastamaan riitaa. Joskus 90-luvun puolivälin paikkeilla olin isäni ja nuoremman veljeni kanssa Birminghamissa messuilla. Hotellimme oli Lontoossa ja sieltä käsin sitten matkustimme päivittäin Birminghamin IPEX-messuille. Erään messupäivän jälkeen ajattelimme käydä katsomassa Birminghamin keskustaa. Siellä sitten pienen kierroksen jälkeen menimme pubiin oluelle. Meillä oli tietysti puvut päällä, kun oltiin koko päivä oltu edustamassa. Istuttuamme pöytään tuoppeinemme tuli sellainen vanhempi känninen ukko piippu suussaan mongertamaan meille suurinpiirtein seuraavanlaisen viestin "Mitäs v***n pukupellejä te olette?" Ukko muistutti ulkoisesti hiukan Kippari-Kallea piippuineen ja naamoineen, mutta tämäkään tilanne ei edennyt pidemmälle, kun Kippari-Kallen kaverit komensivat ukon pois sanoen, että anna turistien olla rauhassa. 

Taas rönsyilin... Takaisin itse tarinaan. Lyöttäydyin ruotsalaisten seuraan ja kierreltiin Aberdeenissa ja matkustimme jopa kaksikerroksisessa bussissa. Lähdimme illalla sitten vielä syömäänkin ja istumaan baariin parille. Oma ruotsini ei ole mitenkään terässä, joten hauskuutin heitä ralli-ruotsillani ja he vastaavasti sitten ralli-englannilla. Vaikka reissu menikin puihin, oli minulla mukava päivä kohtalotovereideni kanssa.

Ruotsalaisen paluulento lähti klo 09.30 Manchesterin kautta Arlandaan. Tosin vaihtoa he joutuivat odottamaan Manchesterissa liki kahdeksan tuntia ja osalla oli vielä Arlandastakin jatkoyhteys. Minulla kävi paluun suhteen parempi onni. Lentoni lähtisi klo 08.30 kohti Bergeniä ja sieltä tunnin sisään olisi jatkolento Helsinki-Vantaalle. Käytännössä se kuitenkin tarkoitti sitä, että en ehtisi syömään Hotellilla aamiaista. Taksilla ajaisi 40 minuuttia kentälle, jossa tuli olla 2 tuntia ennen lennon lähtöä. Eli minun pitäisi olla lähtökuopissa jotain klo 05.40, jep, ei toivoa aamupalasta. Teoriassa olin harkinnut sitä, että jäisin Skotlantiin muutamaksi päiväksi, mutta en ollut ottanut mukaan adapteria brittiläisiä pistorasioita varten. Minulla oli mukana varavirtalähde, mutta siitäkin loppuisi virta ennemmin tai myöhemmin. Sitten varustukseni oli aika pitkälle arktiselle ilmastolle sopivaa. Tunsin itseni Amundseniksi Saharassa 😁 Ja sit oli vielä toi matkalaukku... Rinkan kanssa olisi vielä ollut helppo liikkua, mut ei ton rohjakkeen. Kirkwall ja Skara Brae olisivat kiinnostaneet. Sit ajattelin mielikuvaa, että törmäisin uudelleen siihen lentokentän agenttiin. Olin kertonut hyppääväni laivaan ja matkaavani pois Skotlannista. Kuitenkin olin yhä täällä. Olisi varmaan pitänyt mua jonain vakoojana tai radikaalina, jos olisi saanut selville, että olen edelleen maissa. Ei, paras se oli tällä erää lähteä 😶

Niinpä hyppäsin Widerøen lennolle Bombardier dash8lla kohti Bergeniä. Minulle oli sanottu, että matkalaukku tulisi napata siellä hihnalta ja mennä tekemään uusi lähtöselvitys. Ajattelin, että kiire tässä tulee vaihdossa. Lento oli muutenkin vartin myöhässä aikataulusta. Varmistin vielä erikseen kahdelta  eri lentokenttävirkailijalta, että laukku tosiaan pitää paikata hihnalta. Odottelin siis kärsivällisesti hihnan vierellä laukkuani, joka ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt. Totesin, ettei laukkuja ole enää tulossa ja kysyin sitten kolmannelta paikalle osuneelta virkailijalta, että eikö laukku tosiaan siirry automaattisesti jatkolennolle. Hän sanoi, ettei tiedä, mutta hänen tyttöystävänsä työskentelee Lufthansan tiskillä ja voimme käydä kysymässä. Menimme siis sinne. Neito tiskin takana pyysi nähdä lentolippuni, jonka jälkeen hän kertoi, että kaiken järjen mukaan laukun pitäisi automaattisesti siirtyä jatkolennolle. Huokaisin helpotuksesta. He neuvoivat minut turvatarkastukseen, jonne piti päästä lentolipun skannauksella. Kipitin sinne, mutta automaatti ei halunnut laskea minua läpi. Katsoin kelloa, jatkolennon lähtöön enää parikymmentä minuuttia, enkä ole vielä päässyt edes turvatarkastukseen. Palasin takaisin minua jeesanneiden virkailijoiden luokse ja kerroin, ettei masiina hyväksynyt lippuani. Neito tulosti minulle uuden lipun ja palasin takaisin kokeilemaan onneani. Nyt pääsin sisään. Katsoin turvatarkastuksen jonoja, en ikinä ehtisi jatkolennolle. Vilkuilin hermostuneesti kelloani ja irrotin jonottaessani valmiiksi vyön, vyölaukun sekä riisuin takin ym. nopeuttamaan, kun pääsisin tarkastuspisteelle. Jono meni yllättävän nopeasti. Kysyin, haluavatko he, että otan kengät pois. Ei ollut tarvetta, hyvä. Kuljin metallinilmaisimen läpi, ei piipannut, hyvä. Jäin odottelemaan reppuani ja muita tavaroita. Jonkun muun tavarat jumittivat tarkistuksessa. Katsoin kelloa, enää kymmenen minuuttia lähtöön. Lopulta tavarani tulivat. Nappasin repun, sulloin vyön ym. tavarat sinne. Lähtöportti ei ollut ihan lähelläkään, joten heitin repun selkääni ja lähdin juoksemaan sitä kohti pidellen housuistani kiinni, jotteivat ne putoa nilkkoihin. En muista, milloin olisin pistänyt viimeksi jalkaa toisen eteen niin rivakkaa. Kaksi minuuttia vaille lähtöä löin lippuni skanneriin ja juoksin kentälle laskeutuvaan portaikkoon. Vasta, kun ehdin koneeseen nouseviin portaisiin, uskalsin huokaista helpotuksesta ja ottaa vyön repustani laittaakseni sen takaisin kiinni housuihin. Mutta hiki tuossa munaravissa tuli ja suorastaan hävetti mennä istumaan hikikarpaloiden valuessa pitkin otsaa. Mut ehdin kuitenkin koneeseen 👍 Enempää dramatiikkaa reissuun ei onneksi enää mahtunut.

Sitten taas uusia reissuja suunnittelemaan 😁