Kaikki, mitä tämän otsakkeen alle kirjoitan, olisi oikeastaan enemmän päiväkirjamateriaalia kuin julkisesti luettavaa. Kuitenkin välillä on sellainen fiilis, et ajatuksia pitää purkaa muuallekin kuin lipaston laatikkoon. Lupasin aiemmin, että kerron joskus jotain mutsin poismenosta. Nyt kun Joulu taas tekee tuloaan, niin tämä hetki saattaa olla siihen sopiva, koska Joulu liittyy siihen aika kiinteästi. Olin marraskuun 2017 lopulla palannut Qatarin ja Omanin kierrokselta. Tänä vuonna reissuja oli 7 ja vierailtuja maita 15, että en paljon ollut ehtinyt reissujen ja töiden lomassa käydä mutsilla kyläilemässä. Itse olen asunut Vantaalla yli 20 vuotta ja mutsi Nastolassa melkein saman verran. Ajokortittomana liikun julkisilla, joten matkat eestaas vievät sen verran aikaa, ettei sitä viitsi lähteä matkaan ehtiäkseen sanomaan morjens ja sit pitäiskin melkein lähtee jo takaisin. Joulu nyt sit kuitenkin on ollut aikaa, jolloin oon yleensä sitten mennyt muutamaksi päiväksi mutsille Joulua viettämään. Ja usein myös faija on tullut sinne. Tämä vuosi ei ollut poikkeus. Oli lauantai 23. joulukuuta. Näihin aikoihin tein vielä yövalvouksia säännöllisesti. Olin pakannut repun aamuksi, jolloin faijan oli määrä tulla hakemaan mut duunista, jonka jälkeen piti piipahtaa kotona ja sieltä sit Nastolaan Joulun viettoon.. Mut tää Joulu oli erilainen. Juuri, kun olin vetämässä kenkiä jalkaan ja lähdössä yövuoroon, soi puhelin. Puhelin sisältö oli lyhykäisyydessään aika karu. Faija ilmoitti, että tämän vuoden joulunvieton ohjelmaan tuli muutos, mutsi oli kuollut emmekä ole aamulla lähtössä Nastolaan. Mun pää oli aika nollilla saadusta informaatiosta. Paljon ajatuksia juoksi sikin sokin nupissa, mutta en saanut mitään niistä puettua tunteiksi. En myöskään saanut soitettua töihin, että en olisi tulossa, vaan kävelin zombina bussille ja menin töihin. Mun piti yöllä olla vastuuvartijana, mutta huomasin, että siihen laitetuksi ryhmämme ulkopuolisen työntekijän. Normaalisti syrjäytys olisi harmittanut, mutta tälle yölle tuntui, että ratkaisu sopisi paremmin kuin hyvin. Pääni löi tyhjää, ajatus ei kulkenut ja joka hetki oli fiilis, että saatan hetkenä minä hyvänsä murtua kyyneliin. Sen yön välttelin kaikkia mahdollisia ihmiskontakteja. Halusin olla yksin ja yrittää kasata ajatuksiani omassa yksinäisyydessäni. Kaikki tuntui niin epätodelliselta. Mutsi ei ollut missään vaiheessa antanut ymmärtää, että sairastaisi mitään vakavaa tai et olis mitään kipuja. Et silleen poismeno tuli aika yllätyksenä. Toisaalta, jos kuolema tuli noinkin äkkiä, niin ehkä saatoin pitää mutsia jopa onnekkaana, ettei tarvinnut viimeisiä vuosia tai kuukausia kärsiä vuodepotilaana tai puoli-invalidina muiden autettavana. Jos kipuja oli, niin ne mutsi ainakin osasi peittää. Tämä Joulu oli erilainen. Kävin kuitenkin faijan kanssa aattona Nastolassa kääntymässä. Vierailu teki kuolemasta kongreettisemman, enkä enää voinut estää tuskaani tulemasta ulos. Vetäydyin vierashuoneeseen, jossa yleensä yövyin vierailujeni aikana ja siellä annoin kaiken tulla ulos, jonka jälkeen kasailin itseäni. Vuoden 2017 jälkeen ei Joulu ole ollut minulle enää sama kuin ennen. Toki toivon, että elämä tarjoaisi minulle joskus jotain, mikä toisi Jouluajan vietolle jälleen merkityksen. Se tästä aiheesta tällä kertaa.

Toisena asiana kirjoitan haaveesta, mikä mulla on ollut lukiopojasta lähtien. Olen aina ollut sitä mieltä, että olen syntynyt aivan väärälle vuosituhannelle. Olisin aina syntyä aikakautena, jolloin ritarit pelastivat neitoja torneista ja taistelivat lohikäärmeitä vastaan. No, viimeksi mainitut lienevät täyttä legendaa, mutta tuon ajan elämä on aina kiehtonut minua. Lukiokollina pelasin C64:lla Eureka!-nimistä tekstiseikkailupeliä. Siinä oli kolmantena osiona kuningas Arturin aika ja tässä tilanne, jossa päähenkilön tuli ansaita itselleen neidon värit. Eli saada kangaspussissa neidon hiuskiehkura kiedottuna neidon lempiväreillä värjättyyn hiusnauhaan. Siitä hetkestä tähän päivään asti on salainen haaveeni ollut löytää neito, jonka värit voisin ansaita. Ja tämän neidon väreissä haluaisin herätä aina uuteen aamuun kohdaten päivän haasteet ja nykyajan lohikäärmeet. On merkityksetöntä, onko neito aatelinen vai talonpojan tytär tahi lammaspaimen. Kovin onnekas en kuitenkaan asian suhteen ole ollut... Elinvuosien aikana olen vain yhden naisen kanssa asunut yhdessä. Seitsemän vuotta oltiin kimpassa ja kihloissa. Parin ensimmäisen vuoden jälkeen en voi sanoa, että olisin ollut onnellinen. Se, miksi sinnittelin, oli ehkä, että halusin elää kuten valtaosa maailman muista ihmisistä, vastakappaleensa kanssa. Mut me ei oltu kuin vakka ja kansi, vaan pikemminkin vakka ja kattila, molemmilta kannet kateissa. Lopulta onneksi tajusimme sen, mut en tästä ala sen enempää avautumaan, ainakaan nyt. Tätä ennen ja sen jälkeen on tietty ollut jonkinnäköisiä suhteita, mut ei sellaisia, jotka nyt oikeastaan olis johtanut mihinkään ihmeellisempään. Enkä sitä sano, että ykköstavoitteeni olisikaan mikään yhteenmuutto. Se voi tapahtua, jos tähdet ovat taivaalla oikeassa asennossa, mut en lähtisi tällaisten asioiden kanssa hätäilemään. Tein sen edellisen kihlattuni kanssa, eikä siitä seurannut mitään hyvää. Kun edes löytäisi sellaisen sielunkumppanin, jonka kanssa jakaa elämän iloja ja suruja sekä viettää yhteistä vapaa-aikaa. Bonusta olisi, et joku vaivautuisi käyttämään etunimeäni, eikä aina noita lukuisia väännöksiä sukunimestä. Se on ookoo työmaalla ja aikoinaan koulussa sekä intissä, mut siviilielämässä... Noup. Yksi jo eläköitynyt työkaverini kutsui myös samalla nimellä kuin siviiliystäväni ja perheeni, siitä tuli aina hyvä fiilis. Vaikka mulla riittää pääsääntöisesti tekemistä vapaa-aikanani, niin useimmiten oloni on kuitenkin tyhjä, kuten tänään. Kroppa voi fyysisesti olla jossain, mutta pää ei oo läsnä. Töissä ajatukset on niin tekemisissä kiinni, ettei tule ajatelleeksi elämän tosiasioita. Mut vapaalla se kaikki sitten painaa päälle. Jännää on se, ettei ne asiat pyöri mielessä nukkumaanmennessä. Vaikka mitä murheita päivät olisi päässään pyöritellyt, uni tulee, kun pään tyynyyn asettelee. Päivät voi mennä murehtien omia ja muiden murheita sekä tietoisena siitä, että elämästä puuttuu jotain, joka tekisi sielustani kokonaisen. Tunteista tulee puhuttua liian vähän. Tai ainakin niille, joille niistä tulisi puhua. Voin tehdä asioita ilmaistakseni, että välitän jostain ihmisestä. Mutta se, että uskaltaisin vielä ääneen sanoa mitään, on todella pitkä matka. Päivämäärä, jolloin viimeksi menetin sydämeni, oli kahdeksas kahdeksatta kuluvaa vuotta ja samalla reissulla se on vieläkin. Se, mitä mulla vielä on ja mikä on aina matkassa, samettinen musta pussukka, jonne vielä joskus toivon saavani oman neitoni värit ja joita sitten kannan mukanani siellä, minne polkuni milloinkin käy ❤️ Ja se sydän. Kai se vielä joskus palaa luokseni, särkyneenä tai vähintään vaurioituneena. Mut siihen asti kannan kultaa kaulallani korvaamassa sen, mitä sisältä puuttuu. Uusi vuosi tulee pian ja sen myötä yritän kääntää uutta lehteä elämässä. En voi kieltää tunteitani naiseen, jolle sydämeni olen menettänyt ja tiedostan, ettei meistä voi tulla paria. Mutta toivoisin, että voisimme kuitenkin olla hyvät ystävät. Hyvä ystävä on tuhat kertaa parempi kuin huono parisuhde. Kun on löytänyt ihmisen, jonka kanssa on samanlaisia mielenkiinnon kohteita ja jonka seurassa viihtyy, ei sitä halua menettää edes oman sydämen oikkujen vuoksi. En muista, että vuosikausiin olisin ollut niin onnellinen kuin tämän ihmisen seurassa ja sellaisena haluaisin tilanteen myös pysyvän. Jos sit joskus onnetar kääntää minullekin hymyilevät kasvonsa ja suo minun löytävän vastakappaleeni, niin tämän tulisi hyväksyä se, että minulla saattaa olla naispuolinen ystävä. Ja samaa toivon myös toisinkin päin. Mut en oo näiden asioiden suhteen kovin optimistinen 😐 Jos näistä mun skripteistä saa kuvan, että olisin jotenkin onneton, niin en ole, en oikeasti. Välillä tulee tavoiteltua kuuta taivaalta, ihan kuin se todellisessa elämässä edes olisi mahdollista. Sitten kun muistaa realiteetit, niin tajuaa, että kuun kuuluu olla taivaalla ja minun maan kamaralla. Elämä jatkuu ja jokainen päivä on uusi mahdollisuus. Se, että elämässä on toivoa, antaa virtaa itsestään ja kunnostaan huolehtimiseen.

Kohta tulee kaksi vuotta täyteen edellisestä ulkomaan reissusta. Ensi vuonna ajattelin vihdoin jatkaa uusien maiden valloitusta. Tuskin vielä saan satasta rikki, mutta läheltä viistää. Pääsiäissaari ja Galapagos-saaret ovat käyneet mielessä. Touko- ja kesäkuun vaihteeseen on jo varattu reissu, risteily Skotlannista Islantiin viikinkirauniokaupunki Skara Braen ja Fär-saarten kautta. Tätä reissua olen koronan vuoksi lykännyt kahdella vuodella eteenpäin ja nyt pari päivää sitten tsekatessani reissun tietoja, huomasin, ettei sitä ole tällä hetkellä edes myynnistä. No, toivon, et se varaus olisi voimassa... Jos ei, niin korvaavaa reissua vain etsimään.

Kävin aikoinaan ahkerasti vertakin luovuttamassa. Veriryhmäni O rh- on kohtuullisen harvinainen. Ennen soittelivat useinkin, kun verestä oli huutava pula, jopa taksilla liikuttivat pääkallopaikalle. Vereni kirous ja siunaus samanaikaisesti on, että sitä voi antaa kaikille muille veriryhmille, mutta itse en voi ottaa vastaan muuta kuin oman ryhmäni verta. Nyt koronan aikaan ovat luovutuskertani olleet vähissä, eikä luovuttamaankaan marssita enää kuin hållitupaan. Paikat ovat kortilla ja aika tulee varata etukäteen ☹️

Kuka muuten olisi uskonut, että minullekin on joskus myönnetty hymypoika-patsas. Patsaan loi 1953 kuvanveistäjä Heikki Nieminen. Nämä veistokset myönnetään tunnustuspalkintoina reilusta ja ystävällisestä toiminnasta kouluyhteisössä. Patsaat ovat hyvän toveruuden palkintoja. Jep, sain sen tosiaan 1978 Siilitien ala-asteella toisen luokan kevätjuhlien päätteeksi. Vaikka olin tietoinen, että pysti oli tunnustus oppilastovereiltani, niin syystä tai toisesta sen saaminen hävetti minua suunnattomasti. Muistan, kuinka piilotin sen takkini sisään ja viiletin korvat luimussa kotiin toivoen, ettei kukaan näe patsasta. Vasta vuosia myöhemmin osasin antaa patsaalle arvoa ja uskalsin laittaa sen kirjahyllyyn. Melkein kaikki vanhat opinahjoni ovat nykyisin suljettu. Niin Siilitien ala-aste, jolla aloitin, kuin Puotilan ala-aste. Vartiokylän lukio on lakkautettu. Vain Vartiokylän yläaste on vielä toiminnassa.

Toinen tunnustus, minkä elämässäni olen saanut on Suomen Valkoisen Ruusun I luokan mitali ja se lieneekin ainoa, mitä tulen urallani saamaan. Yli kolmekymmentä vuotta palvelusta on tullut mittariin, mut sitä 30v tunnustusta en sitten näytä saavan 😵 (lisäys to 09.12.2021: Seuraavana päivänä äskeisestä purkauksesta klo 11.09 julkaistiin intrassa tieto, että minulle on myönnetty Valtion virka-ansiomerkki kolmenkymmenen vuoden palveluksesta 🥳 Huomenna sitten pannaan pöydät koreaksi. Ei väliä, onko Pohjois- vai Etelä-Korea, sillä en muista, oliko kielillä muuta kuin murre-eroja. Saa panna muillakin kielillä, jos haluaa 👻 Nyt oon niin happy 🥰) Aikoinaan tuli juostuakin ihan aktiivisti. Niiltä ajoilta on muistoksi jäänyt 3 mitalia HCR:ltä (eli Helsinki City Run = puolimaraton) vuosilta 1997-9 sekä 2 mitalia HCM:ltä (eli Helsinki City Maraton = täysmaraton) vuosilta 1998-9. Paras maraton juoksuaikani oli neljä tuntia 40 minuuttia ja se oli tuon vuoden 1999 juoksun aika 🙂 Vuonna 2000 keväällä aloitin sitten parisuhteen, jonka seurauksena tuli pikakihlat, yhteenmuutto ja niin urheileminen sai jäädä taka-alalle 😕 Silloin se ei hirveästi harmittanut, mutta näin jälkikäteen ajateltuna mun ei ikinä olisi pitänyt päästää itseäni niinsanotusti ukkoutumaan. Siitä taas timmimmän kunnon saavuttaminen on kovan työn takana, mut sillä mennään, mitä tarjolla on 😬 Nyt Vihreän avautumiset oli tällä kertaa tässä ja joskus avataan uusi faili uusille avautumisille 🙃 Toinen lisäys 09.12.2021: Huomisesta lähtien olen taas ZEN ja pujotan Bhutan-Nepal-Intia kierroksella 2010 buddhalaismunkin kaulaani solmiman keltaisen narun takaisin sijoilleen. Tosin se ja aurum-pitoinen riipus ovat ristiriidassa keskenään. Toisaalta molemmat edustavat osaltaan luonnettani ja ajatusmaailmaani 😑 Tulevaisuudessa vahvempi vienee voiton