Torstai 10. syyskuuta 2020: Porokämppä

Heräilimme omia aikojamme. Aamupalaksi söin pienen purkillisen tonnikalaa ja Hot Amigo-olutmakkaran sekä join kupillisen teetä. Olimme tosiaan tänään päättäneet poiketa reitiltä ja kavuta Aakenus-tunturille ja yöpyä porokämpässä. Kämpällä on useampiakin nimiä kuten Moloslehto, Vaulokurun porokämppä ja Aakenustunturin porokämppä. Itse tupa rakennettiin 1935 vanhan poroerotusalueen tuntumaan. Tämäkin takalla varustettu ja viidelle yöpyjälle suojan tarjoava tupa on statuksella päivätupa ja se ei pääsääntöisesti ole tarkoitettu yöpymisiin. Juomavettä on saatavilla tuvan läheisyydessä sijaitsevalta lähteeltä.

Tämän päivän urakka oli aika rankka, vaikka matkaa oli vain yhdeksän kilometriä. Se sisälsi paljon nousuja ja rakkakivikköä. Pidimme runsaasti taukoja, ehkä noin puolentoista kilometrin välein. Yksi oli vähän pidempi teen ja välipalapatukan kera. Toki meillä oli kaksi vaihtoehtoa kulkea Porokämpälle. Tasaisempi vaihtoehto olisi ollut Moloslehdon kautta pitkospuita pitkin. Mutta siitä kerrottiin, että pitkospuut olivat aika huonokuntoisia ja maasto vetistä, joten katsoimme parhaaksi kiertää Aakenuksen huippujen kautta.

Iltapäivällä saavuimme Porokämpälle. Tämäkin vaelluspäivä oli sateeton. Tupa pihoineen oli tupaten täynnä väkeä. Odotin kauhulla, kuinka moni aikoisi jäädä tuvalle yöksi, mutta se oli turhaa. Suuri osa ihmisistä oli päiväretkeläisiä, jotka jatkoivat matkaansa ennemmin tai myöhemmin. Ainoastaan yksi nainen oli jäämässä yöksi tupaan. Tuvan laverille mahduimme niin, että kaikki saivat vielä hyvin omaa tilaa. Perille päästyämme söimme retkilounaat ja joimme kupposen kaakaota. Tarinoidessamme muiden vaeltelijoiden kanssa kävi ilmi, että Porokämppä tultaisiin sulkemaan tulevan talven aikana, ehkä jopa polttamaan. Tilalle rakennettaisiin uusi moderni autiotupa. Se on harmi, sillä tällainen vanha kämppä olisi varmasti historiallisestikin mielenkiintoinen elämys. Tunsin kiitollisuutta, että meillä oli mahdollisuus yöpyä täällä ennen sen käytöstä poistamista. Mahani on toiminut hyvin, vaikka ennen reissuunlähtöä pelkäsinkin sen kanssa tulevan ongelmia. Tämän päivän vaelluksessa oli eniten vanhojen vaellusten tuntumaa, kun pääsimme tunturin rinteille. Kaksi edellistä olivat aika metsäpitoisia. Jalat olivat vähän saaneet damagea reissussa, muutama rakko ja parista varpaasta varmaan mustuu kynnet. Illan mittaan Porokämpälle tuli yksi mies vaeltaja, joka kuitenkin oli päättänyt pystyttää teltan pihalle. Vaikka hän ei yöpynyt tuvassa, tuli hän istumaan sinne iltaa kanssamme ja kertoili myöhään yöhön tarinoita vaelluksiltaan. Iltapalaksi napsin vielä kuivalihaa ja pikku purkillisen tonnikalaa. Vaikka yötä vasten lämmiteltiin vielä kertaalleen takkaa, oli aika viileä yö. En tosin palellut niin paljon kuin Hangaskurun avokodalla. Ja saatujen vihjeiden perusteella... Olin osan yötä nukkunut hyvinkin sikeästi 😇

Perjantai 11. syyskuuta 2020: Aakenusjärvi

Tänään olimme suunnitelleet patikoida Aakenusjärven kodalle. Tälle päivälle vaelluskilometrejä rinkkojen kanssa tulisi päälle 15 kilometriä eli ehdottomasti eniten kilometrejä. Aamupalaksi iso purkillinen tonnikalaa, Red Devil-olutmakkara puolitoista mukillista teetä. Itse vaellukselle olen juomaveden lisäksi varannut puoli litraa Dexal-juomaa. Ja tietty Siripiri-tabletteja on aina yksi pötkö takin taskussa odottamassa. Aluksi noustiin lehdolta suon laidalta takaisin tunturin laelle. Talsimme aina Vareslaelle asti lähes identtistä reittiä eilisen kanssa, vain peilikuvana. Vareslaelta polku sitten erkani Levin suuntaan. Kun pääsimme alas tunturilta olivat seuraavat kilometrit aika puhdasta metsämaisemaa. Jossain vaiheessa pidimme lounastauon, jolla söin Blå Bändin pasta bolognesen ja join 0.3l pullon Pepsiä sekä mukillisen kaakaota. Pian lounaan jälkeen pääsimme metsästä tieosuudelle, jota se sitten olikin melkein loppumatkan. Alkuillasta saavuimme Aakenusjärven kodalle. Päivän vaellus oli aika raskas jo pelkästään pituudenkin vuoksi, vaikkei satanut. Ensimmäistä kertaa reissussa vaihdoin illaksi kevyempää vapaa-ajan asustetta päälle. Pistettiin kotaan tulet ja pian olikin mukavan lämmintä. Aakenusjärven vesipisteelle oli jotain 300 metriä matkaa. Viime yötä lukuunottamatta olimme saaneet yöpyä kaksin ja siltä näytti tälläkin kertaa. Aakenusjärvi oli vielä niin sivussa, ettei täällä edes päiväretkeilijöitä pyörinyt. Yksi pakettiauto kävi illan aikana pihalla pyörähtämässä, mutta hekään eivät tainneet edes autosta ulos astua. Hakiessamme järveltä vettä kantautui jostain tyttöjen kirmailua, mutta ne saattoivat kantautua mistä päin järveä tahansa. Ihmisiä täällä ei kuitenkaan koko illan aikana näkynyt. Illalla keitimme riisiä, jonka kanssa nautin ison purkillisen tonnikalaa. Lisäksi tietty join teetä. Kodan laverit olivat todella kapeat. Selällään makoilu ei oikein ottanut tulta alle. Pelkäsin, että putoan laverilta lattialle syvässä unessa. Kylkiasento oli sitten valintani. Yö oli taas aika kolea, vaikken suoranaisesti palellut.

Lauantai 12. syyskuuta 2020: Muusa

Tänään oli määränpäämme Muusan tupa. Aamusalla kaksi keskenään ruotsia puhuvaa läskipyöräilijää pysähtyi kodalle. Pitivät siinä pienen eväspitstopin ja olivat matkalla Ylläkselle. Tälle päivälle oli taas luvassa sadetta. Aamu itsessään oli jo kostea ja kyllähän sitä vettäkin tuli pitkin päivää. Aamupalaksi kuivalihaa, olut-makkara ja teetä. Ehdimme kävellä noin 600 metriä, kun edessä oli jo suoalue. Kengätkin kastuivat ennenkuin saavutimme pitkospuut. Pitkokset olivat paikka paikoin lahot, mutta kyllä niitä pitkin kulkeminen onnistui, kun hiukan katsoi, miten jalkansa asettelee. 

Suoalueen jälkeen kipisimme ylös Homevaaran rinnettä ja luonnollisesti laskeuduimme sen toiselle puolelle. Pian saavuimme tienristeykselle, jossa kohtasimme pariskunnan, joka oli yöpynyt edellisen yön Muusan tuvalla. Risteyksen molemmat haarat veivät Muusan tuvalle. Kysyimme pariskunnan mielipidettä siitä, kumpaa reittiä he meille suosittelevat. Toinen oli selkeästi metsäpolku ja pariskunta tuli pitkin retkeilypolkua, joka oli selkeästi käytetympi. He luonnollisesti suosittelivat retkeilypolkua, jota itsekin tulivat. Jostain syystä päädyimme kuitenkin valitsemaan metsäpolun, joka sitten oli yllättävänkin raskas kulkea rinkan kanssa. Minulla jalat nyt olivat edellisen päivän viidestätoista kisasta hapoilla ja sitten oli vielä muutama rakko. Päivän vaellukselle ei tullut matkaa kuin 8.6 kilometriä, joten se ei ollut mitenkään ylivoimainen matkana. Iltapäivällä saavuimme Muusan. 1983 rakennetussa Muusassa on sekä kamiina että kaasuliesi. Alkajaisiksi keitettiin vedet ja söin lounaaksi Turmatin chicken tikka annoksen.  Tuvalla oli kuuden hengen seurue päiväretkeläisiä kahden koiran kanssa grillailemassa makkaraa ja kahvittelemassa. Seurue kuitenkin lähti aika pian saapumisemme jälkeen. Hiukan heidän lähtönsä jälkeen pari neitosta fillaroi pihaan, mutta hekin pitivät siinä vain pienen pitstopin ja jatkoivat matkaansa. Maken kanssa joimme paukut irlantilaista Latitude-whiskyä ja mukilliset kaakaota, johon kaadoimme tujaukset Minttu likööriä. Kello oli vielä varsin vähän ja ajattelimme ottaa pienet torkut. Muusan tupa oli myös päivätupa, eikä täällä ollut lavereita lainkaan, mutta ratkaisin ongelman siirtämällä pöydän penkin seinällä kiinteänä olevaan kapeaan istuinpenkkiin kiinni ja tsadaa, minulla oli tee se itse laveri. Puhalsin makuualustani ja levitin sen yhdistelmälle. Nukahdinkin aika pian, mutta havahduin, kun tuvan ovi avautui ja sama pariskunta, jonka aiemmin olimme risteyksessä tavanneet, tuli sisään ja kysyi, mahtuuko tupaan. Myöntyvästä vastauksesta huolimatta he päättivät jatkaa matkaa jollekin laavulle Levin suuntaan tai sitten vaihtoehtoisesti pystyttää teltan. Saimme siis toistaiseksi ainakin jäädä tuvan ainoiksi asukkaiksi. Vaikka ryhmämme käyttikin koodia TV, annoin meille Muusan tuvalla myös omat koodinimet. Minusta tuli Joonas Jänkä ja Makesta Jorma Erä ja näillä nimimerkeillä sitten jätimme viestimme autiotuvan päiväkirjaan.

Make lähti käymään ulkona ja astui tuvan portaikosta yhden lankun poikki. Tai siihen luuloon hän itse jäi 😅 todellisuudessa tuvalla olleen seurueen yksi jäsen oli siitä jo kertaalleen jalkansa melkein pistänyt läpi. Silloin tuli vain kunnon rasahdus, Make sit katkaisi lopullisesti kamelin selän. 

Iltasella sitten keiteltiin vielä riisit ja sen kylkeen käytin viimeisen ison tonnikalapurkin. Tässä tuvassa jattui olemaan toimiva jätehuolto, joten sain viimein tungettua mukana kantamani jätteet molokin kitaan. Johan niitä olikin viidettä päivää mukana roudattu. Vesi oli helposti saatavilla tuvan vieressä olevalta sillalta, jonka alla virtasi puro Muusalampeen.

Sunnuntai 13. syyskuuta 2020: Sirkka

Yön nukuin todella sikeästi, ei paleltanut, eikä alustakaan tuntunut liian kovalta. Olin yksinkertaisesti vain niin väsynyt, että sammuin kuin saunalyhty laverilleni. Aamupalaksi pieni purkillinen tonnikalaa, olut makkara ja kupponen teetä. Alunperin ajateltiin vaeltaa Kätkätunturin yli Sirkkaan, mutta muutimme suunnitelmaa niin, että mentäisiin suorinta vaellusreittiä Sirkkaan ja tultaisiin vaikka seuraavana päivänä Kätkälle ilman rinkkoja. Joka tapauksessa olimme suunnitelleet olevamme pari yötä Sirkassa vähän kuin palkintona vaelluksen päälle.

Merkkisen laavulla tapasimme yksittäisen miesvaeltajan, joka nautti Sandelsin olutta ja käristi makkaraa. Tarjosi hän makkaraa meillekin. Hän kertoi meille, että nousu Kätkälle oli aika vaativa. Polku oli huono, kivikkoinen ja nousu jyrkkää. Kertomus vahvisti mielipidettäni siitä, että palaisimme vasta huomenna Kätkälle ilman rinkkoja. Merkkisen laavulta oli seitsemisen kilometriä Sirkan keskustaan. Polku oli aika tasaisen tappava, mutta kyllähän me aikanamme perille pääsimme. Kilometrejä päivän vaellukselle tuli hiukan yli 11. Rinkkavaellukset olisivat nyt takanapäin tällä reissulla. Nyt relattaisiin loppuaika ja tietty seuraavana päivänä lähdettäisiin huiputtamaan Kätkä 😊 Kätkä muuten tarkoittaa ahmaa, kaikkien pohjoisen kansan syvästi rakastamaa petoa 🙄